#KUTSUMUA

Monellakaan ei varmaan ole mennyt ohi #kutsumua-kampanja mikäli vihtyy yhtään sosiaalisessa mediassa. Kiusaamista vastaan Lukiolaisten Liiton perustama kampanja kannustaa jokaista tulemaan nähdyksi omana itsenään ja puuttumaan kiusaamiseen.

Näin olet mukana #kutsumua-kampanjassa: Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessasi voit kertoa kuvatekstissä pidemmänkin tarinan! Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla.

Mä olen useamman päivän pyöritellyt mielessäni tätä #kutsumua-haastetta. Olen koittanut miettiä mitä kaikkea ikävää minusta on sanottu. Ja päivien pohdinnan jälkeen mä en vaan kertakaikkiaan keksinyt yhtäkään sanaa joka mua olis jotenkin loukannut. Niinkun aikasemmin kirjoitin täällä, mulla on ollut aina todella hyvä itsetunto ja olen sitä kyllä nyt aikuisiällä oppinut arvostamaan. Kyllä muakin on huoriteltu, haukuttu tyhmäksi ja vaikka mitä. Siitä puhumattakaan mitä kaikkea on mahdettu seläntakana sanoa.  Mä en ole vaan koskaan ottanut itseeni näitä solvauksia. Kyllä meidän ystäväpiirissä sillon lapsena/teininä oli sitä että joku jätetään ulkopuolelle (mikä on kamalaa!!), mutta aina niiden kaverien kanssa sovittiin ja jatkettiin leikkejä ihan normaalisti unohtaen mitä juuri tapahtui. Sitä se tytöillä taitaa vähän olla, manipulointia ja selän takana juoruilua. Mutta aika monet näistä tytöistä ovat edelleen mun ystäviäni, eikä kaunaa kanneta mistään. Välillä tunnen jopa hieman huonoa omatuntoa siitä että olen päässyt niin helpolla ja joku toinen puolestaan on joutunut kärsimään.

Ala-asteella meidän luokka oli aika suuri (yli 30 oppilasta joista tyttöjä yli 20), joten siellä oli pari eri kuppikuntaa, minä ja ystäväni ja toinen tyttöporukka. Me oltiin kyllä kaikki keskenämme kavereita mutta välillä tuli riitojakin. Tässä porukassa johon mä kuuluin oli hieman kehittymättömämpiä tyttöjä kun tässä toisessa. No riidan tullen me oltiin sitten "lautajengi", kun taas nämä jo muodot saaneet tytöt omistivat meidän mukaamme "käännetyt ketunnokat". Auts! Kun teini kuulee olevansa lauta niin se voi hieman kirpaista, mutta tästäkään ei mulle mitään traumaa jäänyt, ennemminkin huvittuneena muistelen. Kun taas teini jolla kehossa on juuri tapahtunut suuria muutoksia ja niitä muotoja on alkanut tulemaan, on varmasti kamalaa kuulla tuollaista solvaamista. Toivon koko sydämmestäni että kukaan ei ole pahoittanut mieltään noista kommenteista. Mä toivon myös todella että en ole koskaan kiusannut ketään tai etten ehkä tahtomattani ole pahoittanut toisten mieltä. Olen ainakin pitänyt itseäni aika ystävällisenä tyyppinä ja tullut toimeen tosi erilaisten ihmisten kanssa.

Mulla on myös ala-asteelta yksi muisto kiusaamiseen puuttumisesta. Meidän kouluun tuli uusi poika mua ylemmälle luokalle. Häntä alettiin heti kiusaamaan. En muista juurikaan miten häntä kiusattiin mutta muistan jatkuvasti menneeni puolustamaan häntä välitunneilla. Uskalsin puuttua varmaan siksi että kiusaajat olivat isoveljeni ystäviä. Eräänä päivänä tämä kiusattu sanoi että "jos vielä joskus tulet juttelemaan minulle, syötän sulle etanoita!", hän ei siis pitänyt siitä että puutuin kiusaamiseen. Ylä-asteella taas nämä kiusaajat olivat ystäviäni ja sen takia uskalsin puolustaa kiusattuja koska ajattelin että ehkä ne kiusaajat minua kuuntelisivat. Koskaan en ole nähnyt sellaista kiusaamista jossa joku jatkuvasti piinaisi toista, se on ollut sellaista käytävillä ihmeellisten "lempinimien" huutelua. Tottakai kouluun tuleminen tuntuu varmasti todella ahdistavalta vaikka se huutelu olisikin satunnaista. Itse pyrin pyytämään parisuhteessakin anteeksi pienestäkin ärähdyksestä. Se on pahin luottamuksen nakertaja jos jokin asia jää hampaankoloon.

Tosiaan toteutin tämän #kutsumua-kuvan vähän toisella tavalla. Yliviivasin sanan joka olisi pahinta jota mulle voisi sanoa ja päivastoin paras kohteliaisuus mitä kuulisin.



-Nora

2 kommenttia:

  1. Ensiks ketunnokka jutut sai mut nauramaan ja toisaalta myös kauhistelemaan miten hölmöjä juttuja itsekkin on varmaan suustaan päästellyt.Toivottavasti ei oo kenellekkään ainakaan traumoja jäänyt, koska itsekkään en oo halunnut kenellekkään mitään pahaa. Mut sit toi loppu sai mut niin liikuttumaan ja vedet nousi silmiin.. Sä oot aivan varmasti maailman paras äiti Viljolle ja Jesse on onnekas saadessaan jakaa sun kanssa arkensa. Oot ihana ihminen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos <3 Joo huvittavaltahan noi jutut jälkeenpäin tuntuu vaikka lapselle voi olla maailmaakin suurempia sillä hetkellä!

      Poista