KOTI VAI KAATOPAIKKA

Reilu viikko sitten päästiin muuttamaan ihanaan uuteen asuntoon! Oltiin vähän hölmöjä eikä siirretty nettiä ajoissa, viime viikko vietettiin sitten ilman. Typeryyttä. Siitä johtuu tämä pieni hiljaiselo. Täällä on ihan järkyttävä sotku, laatikoita ja Ikean kasseja joka nurkassa. Ikean kassit on muuten muuttajan unelma. Mihin ihmeeseen ihmiset on tavaroitaan pakannut ennen Ikean taivaallisia pussukoita? En tajua. Oon yritänyt pähkäillä kovasti miten ilman niitä on pärjätty mutta ei kyllä mahdu mun päähäni. 

Miten vähän yli kolmen vuoden yhteiselon jälkeen voi olla näin paljon tavaraa. On avaamattomia pussilakanoita, kippoa ja kuppoa. Astiastokin riittää varmaan kolmellekymmenelle hengelle. Jos sitä joskus vaikka pitää isot ruokajuhlat? Ihan varmasti... En malta odottaa että saan täällä kaikki paikoilleen ja alkaa näyttää kodilta kaatopaikan sijaan.





-Nora

SIT SITÄ TREENII

Noniin! Hommasin Elixian kortin ja pelkästään korttia katselemalla tunnen miten kilot karisee. Eilen oli sitten ensimmäisen treenin aika. Nyt on paikat niin kipeinä etten sohvalta meinaa ylös päästä. Oi voi, tällästäkö tämä nyt sit on. Tavoitteena mulla on käydä nelisen kertaa viikossa rehkimässä. Riittääkö se kilon viikko pudotukseen? Ei käryäkään. Toivottavasti! Ostin jo motivaatio pöksytkin jotka pitäisi saada joulun pyhinä sujautettua jalkaan. 

Tilanne on nyt suraavanlainen: Painan nyt siis 65,3kg ja tavoitteena on 55kg, reilu kymppi pudotettavana. Hui!

Tässä meikäläisen tän hetken kropasta pari kuvaa! Toivottavasti joulun alla olis vähän timmimpää bodya tiedossa. Hehe. Kun katsoin itseäni peilistä noissa tiukoissa trikoissa, näytin mielestäni ihan hyvältä, ihan silminnähden paremmalta mitä normi kuteissa. Kuitenkin kameran takaa paljastui ihan toinen totuus. Mitä helkkaria? Enhän mä kyllä peilistä tolta näyttänyt. Vai näytinkö... Enää en tiedä. No parempi ettei sieltä peilistä kurkista mörkö kun sinne katsoo. Mielummin nämä harvat kuvat kummittelee.




PRINSSIN VALTAKUNTA

Me muutetaan ens viikolla! Mä en oo pysyä housuissani. Aloitin pakkaamaan kamppeita jo muutama viikkoa sitten ja samperi että kuumottais jo asetella niitä paikoilleen siellä uudessa kodissa. No kaikki aikanaan, sanois Jesse mulle. Tähän asti ollaan asuttu kaksiossa ja Viljo on joutunut nukkumaan milloin missäkin kun sopivaa tilaa ei tunnu pojalle löytyvän. Aluksi nukuttiin perhepedissä mutta mun nukkumisesta ei tullut mitään kun kaikista pienistä inahduksistakin työnsin herralle tissiä suuhun. Koitettiin siirtää kehtoon sängyn viereen mutta sama homma jatkui, äippä tunki tissiä jatkuvasti herran naamalle. Olohuoneessa on pojan pinnasänky, siinä hän ei ole nukkunut yötäkään. Ollaan niin pitkään iltaisin olkkarissa katsomassa telkkaria ettei siitä nukkumisesta tulisi mitään siinä mekkalassa. No tämän hetkinen tilanne on se että Vilpertti nukkuu vaunuissa keittiössä. Joten olen TODELLA tyytyväinen että poju saa ihka oman huoneen, missä saa olla ihan rauhassa ilman, että joku käy koko aja jääkaapilla. Sitä onnen päivää! Kaiken lisäksi se asunto on ihan unelma! 87neliötä puhasta kultaa, ah, olen rakastunut. Laitan kuvia heti kun saadaan kamat paikoilleen.

Koska kyseessä on Viljon ensimmäinen oma huone, ei hänellä ole vielä mitään huonekaluja sängyn lisäksi. Olenkin viime viikot keräillyt vähän sisustus inspistä prinssin valtakuntaan! Mistäs tyylistä tykkäätte eniten? Se nyt ainakin on selvää että viiri on oltava!



Kuvat täältä




TREENII, TREENII

Raskauden aikana mulle kertyi sellaset 25kg painoa, joista osa oli onnekseni nestettä ja lähti jo osastolla. Viikko synnytyksestä ja painoa oli tippunut jo -10kg. Sen jälkeen painon tippuminen onkin ollut hyyyyvin hidasta. 

Viljon kummisetä on personal trainer ja hän tekikin mulle elokuussa kunto ohjelman. Sain noudatettua ohjelmaa varmaan viikon verran kunnes tuli ristiäiskiireet... Selityksiä, selityksiä.. Joo, sen jälkeen innostus tyssäs kuin seinään. Sateiden tullessa lenkki on viimeinen asia mikä on mielessä. Voin kertoa että sohva ja Frendit houkuttelevat enemmän kun kylmässä sateessa hikoilu. No eipä sitä säätä voi pelkästään syyttää kun ei niitä lihaskuntojakaan ole tullut tehtyä vaikka ei persettä tarvitsis kuin metrin verran siirtää. No mutta! Nyt puhaltavat uudet tuulet! Mulla on vielä 10kg raskauskiloja jäljellä ja tahdon niistä Jouluksi eroon. Joten mulla on vajaa 4 kuukautta aikaa päästä mun tavoitteeseeni. Mä en tiedä oonko mä ihan hakoteillä tän mun tavoitteeni kanssa? Ajattelin tosiaan että jos teen tästä mun projektista julkisen niin en kehtaa jättää hommaa kesken. Hoho! Sellainen lusmu kun joskus olen.

Joten jos jollain on vinkkejä motivaation, treenin tai vaikka ruokavalion suhteen niin auttakaa meitsiä!

Tässä on 10kg hoikempi meikä! Tavoitteena on tuommoiset kapoiset posket. Jouluna sitte!



#KUTSUMUA

Monellakaan ei varmaan ole mennyt ohi #kutsumua-kampanja mikäli vihtyy yhtään sosiaalisessa mediassa. Kiusaamista vastaan Lukiolaisten Liiton perustama kampanja kannustaa jokaista tulemaan nähdyksi omana itsenään ja puuttumaan kiusaamiseen.

Näin olet mukana #kutsumua-kampanjassa: Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessasi voit kertoa kuvatekstissä pidemmänkin tarinan! Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla.

Mä olen useamman päivän pyöritellyt mielessäni tätä #kutsumua-haastetta. Olen koittanut miettiä mitä kaikkea ikävää minusta on sanottu. Ja päivien pohdinnan jälkeen mä en vaan kertakaikkiaan keksinyt yhtäkään sanaa joka mua olis jotenkin loukannut. Niinkun aikasemmin kirjoitin täällä, mulla on ollut aina todella hyvä itsetunto ja olen sitä kyllä nyt aikuisiällä oppinut arvostamaan. Kyllä muakin on huoriteltu, haukuttu tyhmäksi ja vaikka mitä. Siitä puhumattakaan mitä kaikkea on mahdettu seläntakana sanoa.  Mä en ole vaan koskaan ottanut itseeni näitä solvauksia. Kyllä meidän ystäväpiirissä sillon lapsena/teininä oli sitä että joku jätetään ulkopuolelle (mikä on kamalaa!!), mutta aina niiden kaverien kanssa sovittiin ja jatkettiin leikkejä ihan normaalisti unohtaen mitä juuri tapahtui. Sitä se tytöillä taitaa vähän olla, manipulointia ja selän takana juoruilua. Mutta aika monet näistä tytöistä ovat edelleen mun ystäviäni, eikä kaunaa kanneta mistään. Välillä tunnen jopa hieman huonoa omatuntoa siitä että olen päässyt niin helpolla ja joku toinen puolestaan on joutunut kärsimään.

Ala-asteella meidän luokka oli aika suuri (yli 30 oppilasta joista tyttöjä yli 20), joten siellä oli pari eri kuppikuntaa, minä ja ystäväni ja toinen tyttöporukka. Me oltiin kyllä kaikki keskenämme kavereita mutta välillä tuli riitojakin. Tässä porukassa johon mä kuuluin oli hieman kehittymättömämpiä tyttöjä kun tässä toisessa. No riidan tullen me oltiin sitten "lautajengi", kun taas nämä jo muodot saaneet tytöt omistivat meidän mukaamme "käännetyt ketunnokat". Auts! Kun teini kuulee olevansa lauta niin se voi hieman kirpaista, mutta tästäkään ei mulle mitään traumaa jäänyt, ennemminkin huvittuneena muistelen. Kun taas teini jolla kehossa on juuri tapahtunut suuria muutoksia ja niitä muotoja on alkanut tulemaan, on varmasti kamalaa kuulla tuollaista solvaamista. Toivon koko sydämmestäni että kukaan ei ole pahoittanut mieltään noista kommenteista. Mä toivon myös todella että en ole koskaan kiusannut ketään tai etten ehkä tahtomattani ole pahoittanut toisten mieltä. Olen ainakin pitänyt itseäni aika ystävällisenä tyyppinä ja tullut toimeen tosi erilaisten ihmisten kanssa.

Mulla on myös ala-asteelta yksi muisto kiusaamiseen puuttumisesta. Meidän kouluun tuli uusi poika mua ylemmälle luokalle. Häntä alettiin heti kiusaamaan. En muista juurikaan miten häntä kiusattiin mutta muistan jatkuvasti menneeni puolustamaan häntä välitunneilla. Uskalsin puuttua varmaan siksi että kiusaajat olivat isoveljeni ystäviä. Eräänä päivänä tämä kiusattu sanoi että "jos vielä joskus tulet juttelemaan minulle, syötän sulle etanoita!", hän ei siis pitänyt siitä että puutuin kiusaamiseen. Ylä-asteella taas nämä kiusaajat olivat ystäviäni ja sen takia uskalsin puolustaa kiusattuja koska ajattelin että ehkä ne kiusaajat minua kuuntelisivat. Koskaan en ole nähnyt sellaista kiusaamista jossa joku jatkuvasti piinaisi toista, se on ollut sellaista käytävillä ihmeellisten "lempinimien" huutelua. Tottakai kouluun tuleminen tuntuu varmasti todella ahdistavalta vaikka se huutelu olisikin satunnaista. Itse pyrin pyytämään parisuhteessakin anteeksi pienestäkin ärähdyksestä. Se on pahin luottamuksen nakertaja jos jokin asia jää hampaankoloon.

Tosiaan toteutin tämän #kutsumua-kuvan vähän toisella tavalla. Yliviivasin sanan joka olisi pahinta jota mulle voisi sanoa ja päivastoin paras kohteliaisuus mitä kuulisin.



-Nora